Tiedätkö sen tunteen, kun menee johonkin juhliin tai tapaamiseen ja tutut tai sukulaiset kysyvät ”Hei! Mitä sinulle kuuluu?” ja tekisi mieli sanoa ”No kuule ihan sitä saata..n samaa.”? Tai kun aamulla herää ja miettii, että onko ihan pakko nousta ja mennä töihin? Tai kun lähtee töistä ja toteaa, että tänään on ohjelmassa vielä tosi inspiroivat ruokakaupassa käynti, ruuanlaitto, tiskikoneen täyttö ja tyhjennys sekä pyykit? Tai kun kesäloma loppuu ja sitä laskee, miten kauan on siihen, että on seuraava loma? Tai miten kauan on eläkeikään vaikkei se vielä ole lähelläkään?
Ei minun elämässäni mitään vikaa ole – kaikki on oikein hyvin. Periaatteessa minun pitäisi olla oikein tyytyväinen. On kiva koti. On töitä. On mökki. On aviomies. On omilleen muuttanut lapsi. On hyvät vanhemmat. Ei kaikki toki täydellistä ole, mutta eivät asiat ole sinänsä huonostikaan. Keksin lukemattomia tapoja, miten asiat voisivat olla huonommin.
Arki ei vaan inspiroi. Se on jotenkin muodostunut tappavan tylsäksi. Ja minun syytänihän se on. Itsehän minä olen tämän elämäni rakentanut. Tuntuu, että elämästäni on muodostunut vankila, joka rajoittaa vapauttani tehdä sitä, mitä nyt haluaisin tehdä. Minulta puuttuu aikaa ja energiaa tehdä sitä mitä haluaisin. Työni on sinänsä ok, mutta parissa kymmenessä vuodessa siitä on hävinnyt uutuudenviehätys ja innostuneisuus. On sellainen ”been there, done that” -tunne. Työ syö niin paljon aikaani ja energiaani, ettei vapaa-ajalle jää enää voimia toteuttaa niitä ”omia projekteja”. Loma menee huilatessa ja sitten pitäisikin taas jaksaa painaa seuraava vuosi seuraavaan lomaan. Ja tämä on toistunut vuosi toisensa jälkeen.
Jossain kohtaa puolison kanssa todettiin, että jotain puuttuu. Arki ärsyttää. Siitä on tullut ilotonta suorittamista. Toki seassa on ihania hetkiä ja hyviä asioita ja on syytä olla kiitollinen monesta asiasta, mutta eikö arki silti voisi olla sellaista, että aamulla olisi innostunut? Kerranhan täällä eletään. Onko todella pakko pinnistellä niiden omien aiempien valintojen parissa, jos eivät ne enää tuota sitä iloa, mitä ne aikanaan tuottivat? Eikö ole omaa tyhmyyttä pitää kiinni niistä asioista, jotka eivät enää tuota iloa? Lähinnä vain kai muutoksen pelko estää tekemästä elämään muutoksia. Tuttuus on turvallisuutta ja vaistomaisesti sitä kai pelkää muutosten johtavan johonkin huonompaan. Ja onhan muutoksissa toki riskinsä – aikuisen tapauksessa kai suurimpana riskinä painaa taloudellinen pärjääminen – mutta onhan muutoksissa myös mahdollisuuksia.
Monen monta plus ja miinus listaa on laadittu. Monen monta laskelmaa on väännetty exceliin. Monta iltaa ja yötä on mietitty vaihtoehtoja. On haaveiltu rohkeasti. On maalailtu kauhukuvia. On mietitty mitä kaikkea upeaa voisi tapahtua ja sitten taas pelätty miten pieleen kaikki voi mennä. On mietitty sitä, voiko omien valintojen kanssa elää, jos kaikki ei menekään ihan kuin unelmissa. On mietitty onko nykyisen elämän jatkaminen eläkeikään vaihtoehto. Kestääkö sitä? Hajoaako pää? Hajoaako kroppa? Miten kauan sitä elää? Ehtiikö sitä eläkkeellä joskus toteuttaa itseään?
Jahkailla voi kai loputtomasti, mutta päällimmäinen tunne itsellä kuitenkin on, että vanhasta on aika luopua. Siltä nyt tuntuu. Muutos tuntuu tarpeelliselta vaikkei se taloudellisesti tai turvallisuusnäkökulmasta olisikaan se järkevin valinta. Mutta jo pelkkä päätös muutoksesta helpottaa oloa, vaikka muutosten toteutus tulee väistämättä viemään aikaa. Ei ole välttämättä helppoa tai nopeaa toteuttaa asioita – kaikki kun ei ole itsestä kiinni eikä kaikkea voi vaan pudottaa käsistään tässä ja nyt – mutta kun suunta on päätetty ja matka aloitettu niin toteutuminen on vain ajan kysymys.
Matka kohti uutta inspiroivampaa arkea alkakoon! Onko tämä nyt se viidenkympin villitys vai mikälie, mutta oli mikä oli niin tällä mennään kohti uusia tuulia. Ei elämästä varmaan ainakaan tylsää tule. Onpahan jotain mitä myöhemmin muistella. Ei sitten myöhemmin tarvitse katua, ettei uskaltanut tehdä niitä asioita, mistä haaveili. Ja jos asiat jotenkin epäonnistuvat niin onpahan ainakin yritetty.