Talvi on taas saapunut. Pimeys, märkyys, räntä, lumi ja pakkanen. Kaikkia näitä vähän eri kombinaatioina eri päivinä. Ja vaikka sinänsä rakastan Suomea ja talveakin tavallaan, niin en voi kieltää, etteikö mieliala ja oma aktiivisuus kärsisi tästä vuodenajasta. On pimeää, kun menee töihin, ja pimeää, kun lähtee töistä. Ja ulkoilu on sellaista väkisin ulkoilua, jotta ei ihan saisi veritulppaa istuessa. Taas muistaa, mistä se haave etelässä vietetyistä talvista kumpuaa.
Tuntuu hieman rikolliselta sanoa, että tähän aikaan vuodesta olisin kyllä mieluummin jossain, missä ei olisi näin kylmä eikä lunta tai jäätä. Kivahan lumisadetta on katsella ikkunasta lämmin muki kädessä, jos ei minnekään tarvitse mennä tai ei ainakaan missään juhlahepenissä, mutta arki on usein sitä, että pakko on jonnekin lähteä ja auto kaivaa lumen alta ja liukastella ja toivoa, ettei telo itseään.
En tarvitse talvella hellelukemia, mutta olisi kiva, jos pärjäisi ilman pitkiä kalsareita. Ja jos aurinkokin välillä paistaisi niin olisihan se mukavaa. Vietimme aikanaan 2000-luvun alussa mieheni kanssa 1,5 talvea Espanjassa. Talvi se on toki sielläkin eli pimeä tulee joskus kuuden maissa ja on toki koleaa – etenkin iltaisin ja öisin – mutta onhan se erilaista, kun ei tarvitse raaputtaa auton tuulilasista jäätä aina jonnekin lähtiessä.
Erityisesti mieheni haluaisi viettää talvet etelän lämmössä ja se on hänen suurimpia unelmiaan. Eikä se unelma mahdoton ole – järjestelykysymys lähinnä. Ja vaikka emme olisi koko talvea poissa niin edes osan talvea niin, että aivot saisivat välillä vähän valohoitoa ja iho d-vitamiinia. Onhan näitä talvia tähän ikään mennessä jo koettu melkoisen monta, että ei se haittaisi vaikka pari jäisi väliinkin.