Helmikuun viikot ovat suorastaan vilisseet yksi toisensa perään ilman, että mitään sen kummempaa on tapahtunut. Ainoa suurempi muutos on ollut valon määrä. Valkoiset hanget yhdistettynä auringonpaisteeseen on ollut odotettu merkki kevään lähestymisestä. Kaunis talvisää on innostanut aloittamaan taas ulkoilun ja olenkin kävellyt monina päivinä noin 5 km lenkin ihan happea ja liikuntaa saadakseni.
Ulkoilun lisäksi arkeen on kuulunut erinäisten pienten askareiden hoitamista – sekä työrintamalla että yksityiselämässä. Eli vähän sitä ja vähän tätä. Ei mitään suuria juttuja vaan sellaisia listattuja pikkujuttuja, joita pitäisi vaan joskus hoitaa. Erinäisiä ilmoituksia sinne ja tänne jne. Jonkin verran on ollut myös omien vanhempien asioiden hoitamista ja muutama päivä yhteistä aikaa myös oman lapsen kanssa, kun hänellä oli hiihtoloma ja poikkesi meitä katsomaan.
Rentoutuminen on siis edelleen ollut tehtävälistalla eli tekemisen tahti on ollut normaaliin verrattuna hyvin verkkainen. Aamupäivät ovat olleet useimpina päivinä täysin saamattomia eli pelkkää makoilua tai puhelimen räpläystä. Iltapäivällä sitten on tullut hoidettua jotain asioita ja ulkoiltua. Sitten on ollut ruuanlaittoa ja iltaisin makoilua tai asioiden hoitamista koneella. Ihminen, joka on tottunut hoitamaan asioita useimmiten tukkaputkella seitsemän päivää viikossa ei oikein tiedä, miten suhtautua tällaiseen olemiseen. Toinen puoli itsestä nauttii tilanteesta ja todella tarvitsee tätä, kun taas toinen puoli potee helposti huonoa omaatuntoa ja urputtaa siitä, että monia asioita olisi syytä hoitaa pois nyt talven aikaan, jotta kevään tullessa voisi tehdä jotain kivempaa. No, tällaisella tyylillä asiat ovat nyt kuitenkin edenneet.
Yritän parhaani mukaan oppia hölläämään ja vaimentaa kaikki ne ylimääräiset äänet, jotka käskevät olemaan tehokkaita ja kysyvät mitä seuraavaksi. Vanhempanikin toki ihmettelevät huolissaan, mitä aiomme seuraavaksi. Heitä huolestuttaa, että lähdemme jonnekin kauemmas, kun he tarvitsisivat apua arkeen. Ja heitä huolestuttaa, miten pärjäämme taloudellisesti. Ymmärrän toki heidän huolensa. Itsekin vanhempana ymmärrän huolen omasta lapsesta. Se huoli tuskin koskaan lakkaa vaikka ikää tulisi kuinka paljon. Epävarmuus on aina pelottavaa, mutta olen tyytyväinen tähän hetkeen ja valintaan. Aika näyttää mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan. Selvää on jo, että mihinkään kauemmas emme oikein voi nyt heti pidemmäksi aikaa lähteä vanhempieni vuoksi, mutta parhaamme yritämme, jotta saamme luotua uudesta arjesta sellaisen, että se mahdollistaa sopivasti irtiottoja ja elämyksiä sinne kaikenlaisen tekemisen lomaan.
Malttamattomana ihmisenä sitä haluaisi aina tietää ja järjestää kaiken heti tässä ja nyt, mutta tosiasia on, etteivät asiat nyt toimi sillä tavalla. On annettava ajan kulua ja katsottava, mitä eteen tulee. Elämänmuutokset mahdollistavat nyt kuitenkin sen, että vastaan tulevia asioita voi tarkastella ihan eri tavalla ja erilaisiin tilaisuuksiin voi halutessaan tarttua, kun ei ole niin totaalisesti kiinni aiemmin rakentamassaan elämässä kaikkine sitoumuksineen.