Viime päivät ovat olleet upean valoisia ja keväisiä. Kellojen siirto toi iltoihin taas lisää pituutta ja olenkin nauttinut lenkkeilystä meren rannalla avovettä, pajunkissoja, kevään ensimmäisiä kukkia sekä etelästä palanneita vesilintuja ihastellen.
Taas on yhdestä talvesta selvitty. Toki takatalvi vielä voi tulla – vaikka useampaankin kertaan – mutta niin pitkällä jo ollaan, ettei käänne kovin kauan voi kestää. Kevätauringon kirkkautta ja lämmittävää vaikutusta ei enää mikään muuta.
Vaikka kovasti unelmoin valoisammista talvista jossain lämpimässä, Suomen kesä on monella tavalla upea. Valoisat illat, meri ja saaristo sekä vihreä ja vehreä luonto ovat minulle parasta Suomen kesässä. Mutta Suomen kesä on säältään vaihteleva. Viime vuosina se on ollut monesti helteinen, mutta on ollut myös kesiä, jolloin kaunista säätä on saanut odottaa koko kesän ja syksyllä on joutunut toteamaan, ettei kaunista ja lämmintä kesäsäätä sinä vuonna tullutkaan – ainakaan oman loman aikana. Ikinä ei siis tiedä millainen kevät tai kesä tulee. Mutta aina odotukset kesän suhteen ovat korkealla. Niin tänäkin vuonna.
Kovin moni asia elämässämme leijuu nyt kuitenkin ilmassa. On monia tavoitteita ja unelmia, mutta niiden toteutumisen aikataulu on yhä täysin avoinna. Kesä toki tulee siitä riippumatta, missä vaiheessa suunnitelmiemme toteutus on, mutta se millainen kesästä tulee, on vielä täysin mysteeri. Kaikki riippuu siitä, tästä ja tuosta, mutta epätietoisuuden kanssa on vaan opittava elämään. Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka mieluiten suunnittelisivat ja aikatauluttaisivat itse kaiken, mutta elämässä tulee tilanteita, joita ei vaan pysty itse hallitsemaan kaikilta osin. Muistan, miten lapsen syntymän jälkeen kesti hetken sopeutua siihen, ettei voinut itse hallita omia lepoaikoja. Ennen lapsen syntymää saattoi itse päättää monelta meni nukkumaan ja tiesi montako tuntia sai nukkua ennen kuin piti johonkin aikaan herätä. Lapsen syntymän jälkeen tuntui jonkin aikaa ahdistavalta se, että lapsi saattoi herättää lukemattomia kertoja yössä eikä asiaan voinut oikein mitenkään vaikuttaa. Mutta kaikkeen tottui.
Ehkäpä siis tämäkin elämänvaihe opettaa minulle jotain. Kärsivällisyyttä. Sopeutuvuutta. Heittäytymistä. Uskoa siihen, että asiat tapahtuvat, kun niiden aika on. Ymmärrystä nauttia tästä hetkestä ja tästä elämäntilanteesta. Tässäkin keväässä ja elämäntilanteessa on paljon hyvää, mikä tahtoo vaan välillä unohtua, kun pelkää jämähtävänsä paikalleen. Lapsemme sai lukion suoritettua ja ylioppilasjuhlat ovat vajaan parin kuukauden päästä. Hän aloittaa pian uudessa työssä ja on hakenut syksyksi opiskelemaan. On ihanaa seurata nuoren elämän käänteitä ja valintoja. Näistä hetkistä pitäisi luonnollisesti osata nauttia tässä ja nyt.
Mikä siinä onkin, että vaistomaisesti ja pakonomaisesti sitä koko ajan haluaisi juosta kaula pitkällä eteenpäin. Monesti olen miettinyt, että elämän lopussa sitä epäilemättä ihmettelee, miksi sitä koko elämänsä kiiruhti niin kovaa vauhtia ja malttamattomasti eteenpäin. Aina on jokin vuodenaika, projekti, tavoite, unelma tai hanke, jota tavoittelee tai joka ajaa eteenpäin kuin porkkana kepin nokassa aasin nenän edessä. Hyvällä syyllä voi siis varmaan puntaroida onko sitä motivoitunut ja tavoitteellinen ihminen vai vertauskuvan aasi. En haluaisi joskus huomata juosseeni porkkanan perässä koko elämääni ilman, että olisin katsellut myös ympärilleni nauttien maisemista, kulkemastani matkasta sekä matkaseurasta.